keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Sairauskertmukseni

Makaan edelleen kipeänä kotona enkä keksi mitään tekemistä, joten ajattelin jos kirjottaisin postauksen siitä mistä kaikki alkoi ja millaista elämäni oli ennen syömishäiriötä. Koitan kirjoittaa tekstin pienissä osissa, jotta se olisi mukavempi lukea.


Olen lähes aina ollut tyytymätön omaan vartalooni ja pyrin aina olemaan karkkilakoissa, mutta kuitenkin sorruin niihin lopulta ja ajattelin "no ei se yksi karkki haittaa". En koskaan laskenut kaloreita, tuskin tiesin mitä ne edes olivat! Yritin vain vähentää herkkuja ja liikkua. En kuitenkaan liikkunut liikaa, sillä harrastin 2 kertaa viikossa tanssia ja vein koiriani lenkille kerran päivässä. Vasta myöhemmin rupesin lenkkeilemään...



Mitä ruokaan tulee niin rakastin sitä yli kaiken! Tai rakastan edelleen! Mutta ennen sen rakastaminen oli helpompaa ja siitä osasi nauttia eri tavalla kuin nykyään. Useasti tultuani kotiin saatoin syödä kaksi karjalanpiirakkaa runsaalla voilla ja lauantaimakkaran kera! Lisäksi join kupin kylmää kaakaota ja söin vanukkaan tai jugurtin.


Ennen syömishäiriötä minulla oli paljon enemmän ystäviä ja olin suositumpi. Ihmiset soittelivat ja pyysivät ulos ja itsekkin olin sosiaalisempi. Halusin mennä aina sinne missä ystävänikin olivat enkä halunnut jäädä mistään paitsi!




Mutta tästä kaikki alkoi...


Kesällä 2010 huomasin lihonneeni huomattavasti ja olin oikeasti hieman pyöreä ja päätin alottaa sen karkkilakon ja sehän pysyi kuukauden täydellisesti! Sain pudotettua 3 kiloa ja olin aivan innoissani ja lähes tyytyväinen itseeni ja sain paljon kehuja, kuinka olenkaan laihtunut. Paino pysyi siinä usean kuukauden ja elin aivan normaalisit. Tapasin nykyisen poikaystäväni ja kävin töissä puhelinmyyjänä. Kaikki oli järjestyksessä. 


Kuva on otettu painon pudottua 3-4 kiloa.

Kunnes sain kuulla jotain kamalaa, joka todella sattui ja kävi syvällä sydämmessä. Facebook seinällenni oli julkaistu loukkaavia kommentteja ulkonäöstäni. Niihin kuului jenkkakahvojeni ja nenäni haukkuminen. Oli siinä muutakin, mutta ne koskettivat eniten ja jättivät syvät arvet sydämmeen...










Kaikki tämä tuntui niin pahalta, sillä olin juuri laihduttanut ja 
ajatellut olevani hyvänkokoinen tälläisenä. Mutta se ei ollutkaan tarpeeksi, minua ajateltiin lihavana ja päätin tehdä asialle jotain! 






Rupesin lenkkeilemään joka päivä ja lopetin roska ruoan sekä karkkien syömisen. Harrastin vielä zumbaa kerran viikossa. Tulosta alkoi  tulemaan ja ennen kesää 2011 olin laihtunut toiset 3 kiloa ja painoin 50 kiloa, joka on minun pituiselle erinomainen paino! Miksei se vaan riittänyt?!


Kai pelkäsin lihoavani uudestaan samanlaiseksi kuin ennen. Kesäni oli ihana vaikka syömishäiriö teki alkuaan päässäni. En sitä vielä silloin tietänyt vaan nautin kesästä kavereiden kanssa ja poikaystäväni seurassa.








En kuitenkaan lopettanut lenkkeilyä. Syömisiä rupesin vähentämään pikkuhiljaa ja laskemaan kaloreita. Ja yks kaks olin laihtunut ensin kilon sitten toisen ja kolmannen. Olin vähän shokissa, sillä minusta painoin todella vähän! Mutten silti lopettanut lenkkeilyä, sillä pelkäsin lihoavani..


Sitten loppui se kesä ja koulut alkoi. Koulussa en suostunut menemään koulu ruokalaan, joten söin koulussa yhden vaivasen omenan. Huomasin myös erkaantuvani muista, odotin vain seuraavan tunnin alkua.
Kuva on ensimmäiseltä koulupäivältä.
Alotin käymään salilla ystävieni kanssa ja aluksi se oli hauskaa ja kaikki halusimme lihaksia! Mutta omalla kohdallani homma luistui käsistä. Kävin salilla viikossa noin 5 kertaa ja vietin aikaa siellä 2 tuntia. Tunti juoksiessa ja tunti lihaksia tehdessä. 


Menin salille aina koulupäivän jälkeen enkä ollut syönyt muuta kuin sen omenan. Salin jälkeen minulla oli aina niin älytön nälkä ja uupunut olo, joten kotona söin suuren lautasellisen ruokaa. Siihen kuului raejuustoa, proteiinilähde ja puolet salaattia ja joskus lasi maitoa. Kaiken olin laskenut tarkkaan, sillä sain syödä vain 1200 kcl per päivä.


Vanhempieni oli vaikea huomata miten vähän syön päivässä, sillä söin aina kunnollisen aamupalan ja tultuani kotiin ison lautasellisen ruokaa ja illalla vielä purkin maitorahkaa. Päivälliseltä kuitenkin puuttui tärkeä hiilihydraattienlähde. Enkä koulussa syönyt juuri mitään!
Pikku hiljaa kaverini alkoivat huolestua ja huomauttivat 
laihtumisestani. He vihjasivat anoreksiasta, mutta minä en uskonut sairastavani sellaista! Minähän olen aina rakastanut ruokaa en voisi sairastua sellaiseen.
Sitten tapahtui jotain mikä säikäytti minut todella. Kuukautiseni olivat myöhässä. En ajatellut sen johtuvan laihtumisestani vaan säikähdin olevani raskaana. Päätin tehdä ystävieni kanssa testin, mutta se oli tietenkin negatiivinen ja he passittivat minut terveydenhoitajalle.




Terveydenhoitaja oli huolissaan painostani. Olin selvästi alipainoinen ja hän kehotti minua syömään oikein liikuntaani kohden! Hän otti minut seurantaan eli kävin hänen luonaan joka viikko, jolloin hän punnitisi ja kyseli minulta kuulumisiani. Paino oli aina vaan laskenut. Kävin myös samanaikaisesti psykologilla ja ravintoterapeutilla.



Itsekkin olin alkanut tajuta, että syön liian vähän liikuntaani nähden, joten päätin vähentää liikuntaa 3 kertaan viikossa, mutta söin edelleen samalla tavalla tai lisäsin rajan 1300kcl. 


Sain lopulta lähetteen Ulfåsan nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Minulle aloitettiin avohoito, jonka perusteena sain liikunta kiellon ja ateriasuunnitelman, jota minun täytyi noudattaa. Alkuun noudatin sitä ihan ilomielin. Olin saanut luvan syödä eikä minun täytynyt liikua pakosti. Olin helpottunut..


Mutta se helpotus ei kestänyt kauaa. Pikku hiljaa minua rupesi ahdistamaan. Tuntui kuin paisuisin kuin pulla. En saanut liikkua, mutta aloin tekemään sitä salaa. Aina kun vein koiriani lenkille tein pienia juoksu pyrähdyksiä. En myöskään noudattanut ateriasuunnitelmaan niinkuin piti. En ottanut leivälle margariina, ainoastaan 5% juustoa, en juonut päivällisellä maitoa, lounaalla söin vain pari leipää tai jotain muroja, iltapalalla edelleen rahkaa marjojen kera. 


Paino laski laskemistaan. Kaikki alkoivat olla todella huolissaan minusta ja siitä pysynkö kohta enää hengissä. Sykkeeni oli jo niin matala, että se olisi voinut pysähtyä milloin vain. Minulle ruvettin ehdottamaan osastohoitoa koko vuorokausi osastolla. 
En todellakaan halunnut mihinkään sellaiseen! Lupasin yrittää todella. Olihan joulukin tulossa ja sehän on selvää, että jouluna syödään itsensä ähkyksi! No niin siinä kävi söin jouluna kuin hullu, mutta sen jälkeen tunsin pahaa oloa.


Joulun jälkeen painoni oli jälleen laskenut muutaman gramman. Hoitajani oli pettyneen ja todella huolestuneen näköinen ja olin itsekkin. Tiesin mitä tästä kohta seuraisi..




Sain jatkaa vielä avohoidossa hetken aikaa kunnes oli hoito kokouksen aika. Siellä minulle ehdotettiin päiväosastoa ja olin ihan itku kurkussa. Kuinka olen voinut saada itseni tähän tilanteeseen. Miksi juuri minä?! 
Päätin kuitenkin ottaa osastohoidon vastaan ja olen hyvin ylpeä siitä että tartuin siihen tilaisuuteen!


Nyt olen tässä, matkalla kohti normaalia tervettä elämää! Äskönkin join katsomatta ateriasuunnitelmaa lasillisen mehukeittoa. Ennen en olisi voinut miettiäkkään ottavani jotai ylimääräistä.
Kaikesta selviää kunhan sitä itse haluaa ja suostuu tarttumaan auttavaan käteen. 


Tässä on minun tarinani syömishäiriön syttymisestä, sen kanssa elämisestä ja siitä selviämisestä!







8 kommenttia:

  1. ja kaiken tän ajan mäki vaa aattelin, et ei sil saral mitää anoreksiaa oo? se on vaa laihduttanu vähä yms ku sillo kesäl oltii skattal.... pyydän oikeesti anteeks täski sitä! ja herranjumala oikeesti miten oot pystyny tollasee? eihän sulle oo ees tullu lihaksii oot vaa luuranko nois yksis kuvis?! oispa joku tajunnu pakottaa sut syömää ennen ja jälkee salin! ja viel et oikeesti kyyneleet melkee valu ku tätä luin, varsinki toi et sun syke oli alhaal, oisit nähny mun ilmeen!! olit nii hyvävartaloinen sillo aluks jo ennen sitä kolmee kiloo, lantio ja kaikki! sun jalatki oli ain nii laihat ja sellaset, ei yhtää selluliittii eikä mitää! voi ei apua oon sanaton oikeesti! ja seki et ku sait apuu nii et tavallaa hyväksyny sitä.. omg miten? ja toi facebookjuttu opetttaa just sen, ettei pitäs koskaa miettii mitä muut ajattelee!! ja viel paranemisii <3 oikeesti oot jaksanu nii pitkälle jo! ja hei toivon et sun tavotepaino on ainaki 50kg! sillon olit parhaas kunnos!
    ps. tää blogi on iha just hyvä tapa tietää mitä sulle kuuluu ja tällee! toivottavasti monet löytäs tän ja tajuis tän kaiken!

    -ilona

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Hienoa sara, et oot saamassa taas elämää kuntoon ! :) Mä toivon, että pääset sinne espanjaan kesällä viettämään ihanaa kesästä elämää terveenä nuorena :) tsemppii tosi paljon sulle, oot päässy suurimman yli, nyt ei luovuteta :) !

    VastaaPoista
  4. Voimia Sara, oot rohkee ku kerrot näin avoimesti syömishäiriöstäsi! t:M

    VastaaPoista
  5. oot iha sairaan rohkee et kerroit tän tarinan tääl.. voimia!

    VastaaPoista
  6. upea juttu kun teit näin avoimen ja rehellisen postauksen! oot ihana, voimia sulle paljon <3

    VastaaPoista
  7. Löysin vasta blogisi ja jäin heti koukkuun! Kirjoitat tosi hyvin ja pakko sanoa että olet kyllä todella kaunis tyttö:) Jään seuraamaan <3 Käy kurkkaamassa myös mun uutta blogia?:)

    VastaaPoista